lauantai 16. tammikuuta 2016

Näkkäri


Lahjoitin vanhan ja hankalan mehukoneeni pois ja hankin uuden tilalle. Nyt juon juuresmehuja 
pari kertaa viikossa. Porkkanaa, punajuurta, kaalia, perunaa. Sipuliakin hiukan joskus. 

En erityisesti voi sanoa nauttivani juuresmehuista. Joisin kyllä mielummin limsaa ja energiajuomaa
 jos haitat katoaisivat ja terveysmehujen edut ilmaantuisivat niihin mutta eivät ne suorastaan 
pahojakaan ole. Paitsi sipulimehu.

Mehun jälkeen jää valtavasti kuitumassaa joka on hyvä juttu koska siitä teen näkkäriä. 

Laitan massan kulhoon, lisään siemeniä kuten chiaa ja seesaminsiemeniä, paljon mausteita sekä 
chiliä ja sitten paistan pari tuntia. Mikään ei mene hukkaan ja tuo näkkäri on tosi hyvää.


Ostin taannoin myös kokonaisia kookoksia koska ne olivat niin halpoja ja raastoin säilöön pakastimeen.
 
 Sieltä on hyvä ottaa silloin tällöin milloin mihinkin. Ei vaan saa unohtaa pussia pakkasen syövereihin seuraavaan kesään saakka kuten joskus joillekin jutuille tapahtuu.


Tässä tein hiukan erilaista näkkäriä. 
Kookosraastetta, chia- ja auringonkukansiemeniä, nokkosjauhetta.

Tarkemmin:

1.5dl chiasiemeniä
2dl vettä
1.5dl nokkosjauhetta
1dl auringonkukansiemeniä
3.5dl kookosraastetta
1rkl valkosipulijauhetta
2 tl mustapippuria
suolaa maun mukaan

Levitä leivinpaperille ohueksi levyksi ja kuivaa uunissa n. 150 asteen lämpötilassa muutama tunti.


Tuo taikina on niin erilaista kuin tavalliset leipätaikinat, niin kaunista ja sammaleisen näköistä.

 Kauneus on katsojan silmässä?

sunnuntai 3. tammikuuta 2016


Joulu meni kiireisesti ja mukavasti. Ei ollut aikaa tehdä jouluvalmisteluja joten niistä ei voinut stressata. Joulun ruokaostokset tein puolessa tunnissa ja silti muistin melkein kaiken.

Joulupäivänä kävimme Etelä-Suomen läntisimmällä kohdalla katselemassa aaltoja. Eiväthän ne tuossa kuvassa näytä miltään. Silti tuuli repi melkein hiuksetkin päästäni enkä uskaltanut nousta rannan kiville koska pelkäsin että aalto vetäisi mukanaan.

Kiipesimme lintutorniin, siellä on jossain geokätkökin jota en ole vielä löytänyt ja joka ärsyttää minua joka kerta siellä vieraillessani.


Joulufiilikseni ovat muuttumassa vuosi vuodelta neutraaleimmiksi. Ennen joulun aika oli  sadunomaista ja joulukuu kesti ikuisesti. Sen menoa surin hartaasti ja pitkitin pyhien viettoa pitkälle tammikuuhun, olihan perinnekin puolellani sillä vasta "paha nuuti joulun pois viepi" eli sain hyvin mielin viettää juhlaa 13. päivään saakka. Olin jouluihminen.

Sitten kaikki muuttui ja muutaman vuoden ajan koin jouluinhoa. Kaupallisuus kiukutti. Turhaa stressiä ja turhaa tavaraa jota ihmiset eivät tarvinneet, turhia paineita miten joulu pitäisi viettää. Ihmiset lehtien palstoilla ja foorumeilla paljastivat kiukkunsa ja raivonsa siitä kun toiset eivät toimineetkaan jouluna kuten he olisivat halunneet ja miten jonkun tuoma lahja oli liian halpa ja miten taas riideltiin kenen luoksi jouluna mentiin. Kaupoissa näytti kuin ihmiset olisivat vain heitelleet kärryihin ajattelematta tavaroita, vain siksi koska piti ostaa.

Nyt vaikuttaa että olen löytänyt keskitien. Kai se on ollut kasvamista. Ei minun ole pakko olla niin kuin muut. On vaikeaa olla samalla yksilö ja samalla osa yhteiskuntaa tai osa perhettä. On löydettävä tapa toimia siten että on uskollinen itselleen ja tunteilleen mutta ettei keskity liikaa itseensä ja kuplaansa.

Kulunut vuosi on ollut hyvä. Lemmikkieni joulukuvaa ottaessa olin onnellinen että tänä vuonna laumasta ei lähtenyt ketään. Sain toteutettua vuoden mittaan uusia tavoitteita joihin en ennen kokenut minulla olevan osaamista tai kykyä. Näiden tavoitteiden toteutuessa olen alkanut voimakkaammin luottamaan siihen toteamukseen että kaikki tapahtuu oikeaan aikaan.

Minäkään en toteuttanut ajatuksiani ennen, ennen ei vain ollut niiden aika. En toteuttanut niitä koska ennen en kyennyt. Ennen minulla ei ollut kaikkea sitä kapasiteettia asioiden toteuttamiseen joka minulle kasvamisen myötä kertyi. Nyt kykenin ja se voimistaa uskoani siihen että kykenen toteuttamaan kaiken sen mitä haluan, omalla ajallaan.

Ylipäätään nautin suuresti siitä että minusta tulee vuosi vuodelta vanhempi. On hienoa kun iän myötä itseluottamus lisääntyy. Nuorena pidin itseäni pohjimmiltaan pärjäävänä ja itsevarmana mutta todellisuudessa olin kuitenkin vailla hyvää itseluottamusta. Uskoin liikaa siihen mitä muut sanoivat ja oli helppoa uskoa enemmän muiden mielipiteitä itsestä kuin omaa itseään. Nyt en enää antaisi voimaani muille.

Mitä väliä sillä onkaan mitä muut ajattelevat?

Ihmiset jotka selvästi eivät tunne sinua kuten itse tunnet itsesi, ihmiset jotka toimivat vain omasta monesti vajavaisesta ymmärryksestään ja tuskistaan lähtien. Jos joku sanoo jotain ilkeää, kertoo se melkein aina enemmän sanojastaan kuin siitä jolle asia sanotaan. Tämän sisäistäminen on tuonut elämään uutta vapautta.

Iästä vielä; nuorempana raskaat kokemukset, kivut ja koettelemukset tuntuivat elämän lopulta. Silloin ei ymmärtänyt että ne olivat kuoppia matkassa joka on elämä ja joita aina tulee. Vaikeinkaan vaikeus ei ole niin vakavaa. Kaikesta selviää, taas aurinko paistaa.

Tänä vuonna muiden ihmisten vaikeuksien seuraaminen on opettanut minulle lisäasioita elämästä. Sivusta katsottuna on  helppoa nähdä miten itsekukin kärsivä voisi hävittää elämästään suurimmat tuskan tuottajat, mitä muutoksia olisi tehtävä ja miten olisi otettava voima takaisin omiin käsiin. Mutta mitään ei tapahdu ennen kuin on aika. Kärsimys ja tuska lisääntyvät kunnes ne käyvät sietämättömäksi, kunnes tapahtuu muutos ajattelussa joka antaa konkreettisen välineen konkreettisten asioiden muuttamiseen. Kukaan ulkopuolinen ei voi muutokseen osallistua sillä aina on kyse kunkin ihmisen omasta matkasta ja omasta koulusta.

Kenellekään ei koskaan ikinä tule ketään ulkopuolista pelastajaa joka muuttaisi kaiken ja ottaisi pahan pois.

Eivätkä asiat parane ajattelemalla että jospa ne itsestään muuttuisivat ilman että itse tekee mitään. Kaiken muutoksen takana on aina muutos itsessä ja jos sitä muutosta ei tee, ei mitään tapahdu.

Onneksi elämä yleensä antaa aikaa muutoksille. Jos muutoksiin ei kykene elämässään nyt, voi hyvin antaa aikaa itselleen kasvaa kunnes muutoksiin kykenee. Tulee päivä jolloin on valmis.

...Kunhan mielessään silti pitää että niiden muutosten toteuttaja on itse, ei kukaan tai mikään muu.

Minulle on siis ollut hieno oivallus ymmärtää että lisävuodet tuovat lisäfiksuutta. Odotan innolla uusia vuosia, tätä vuotta. Tuli mitä tahansa, tiedän että selviän. Elämän tuomat pimeät kuopat ja laaksot joita takuulla on matkan varrella eivät voi tuoda mitään minkä yli en osaisi kulkea tavalla tai toisella.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Joulutonttujen apua


Viikko sitten Mynämäellä mummon luona vieraillessa tulivat jostakin puheeksi kirjaskorpionit.

Äitini totesi että sellainen oli kävellyt keittiötasolla ja se oli kadonnut ennen kuin oli ehtinyt siirtää sitä muualle, turvallisempaan paikkaan.

Juttu jatkui kun itse jaarittelin etten ollut nähnytkään kirjaskorpioneja pitkään aikaan, ihan vuosikausiin ja nostalgisesti muistelin miten ne kulkevat niin hauskasti ja herttaisesti myös peruuttamalla ja sivuttain. Sitten luin vähän kirjaskorpioneista wikipediasta ja nyökyttelimme kaikki miten hyödyllisiä ne ovat sen lisäksi että ovat kivoja katsella. (Syövät ruoakseen vain haittahyönteisiä.)

Kului yksi päivä.

Leikkiessäni koiran kanssa lattialla, tuntui kädelläni liikettä ja se oli hän.


Olin niin iloinen! Se oli kuullut kutsuni. 

Ja kyllä se rullaili yhtä veikeästi kun muistinkin.

Katselin kauan, kiittelin melkein vesi silmässä esiintymisestä ja asetin sitten lattialistan viereen josta se löytää toivottavasti meheviä pölypunkin tapaisia ruokapaloja.

Tietoisku: kirjaskorpioneilla saattaa olla neljä, kaksi tai ei yhtään silmää.

Eilen tulin ajatelleeksi että tänä vuonna olisikin hauska valmistaa piparkakkuja.

En usko että olen pipareita leiponut sitten teiniaikojen Beatles-piparkakkuteemojen jolloin valmistui klubia, esiintymislavaa ja keltaista sukellusvenettä.

Ongelma tässä on ollut se että en yhtään  pidä kotona leivotuista piparkakuista, kaupan piparkakuista sen sijaan tykkään ihan hirveästi.

En tiedä mitä ne teolliset tehtaat tekevät paremmin mutta ne saavat pipareihinsa sellaisen ihanan kitkerän, oikein tumman siirappisen maun jota kotipipareissa ei ole.

Olen muutamaa reseptiä aikanaan testannut ja maistellut myös tuttujen tekemiä kotipiparkakkuja ja ne kaikki ovat samanlaisia; pliisun makuisia, mauttomia tai korkeintaan maistuu sokeri ja vehnäjauho.

Itse haluaisin kunnolla mausteita ja oikein vahvaa siirapinmakua. Ja muuten testasin muinoin asiaa lisäämällä huippupaljon enemmän mausteita mitä resepti ehdotti mutta lopputulosta ei voinut syödä koska maku oli mausteisen sijaan pistävä.

Kysyin tätä asiaa netistä ja minulle kaksi eri ihmistä ehdottivat että testaapa sellaista kuin Paraisten piparkakut, ei pitäisi olla mauton eikä pliisu koska ei sisällä kermaa, mausteet kiehutetaan siirapin kanssa ja niin edespäin. En ollut moisesta reseptistä kuullutkaan (liekö sitten kuuluisa resepti vai ei?) mutta laitoin vinkin korvan taakse koska asia ei ollut vielä ajankohtainen ja sammutin koneen palatakseni joulusiivouksen pariin.

Ikkunoiden pesu joka oli seuraavana edessä ei millään innostanut joten mieleeni tulikin että voisin lopulta läpikäydä alussa mainitun isoäitini paperikasan. Olihan sekin tehtävä, miksei samantien.

Kun isoäitini muutti palvelutaloon, tyhjensimme hänen vanhaa kotiaan josta löytyi laatikollinen vanhoja kuitteja, lehtileikkeitä ja kauniita mainoksista ja aikakauslehdista leikattuja kuvia joilla hän koristeli meille lähettämänsä synttärikortit ja kirjeet.

Nyt nostin rasian kannen, otin sen sisältä narulla sidotun paperipinon syliini ja räts, kasa hajosi syliini.

Päällimmäisenä hajonneessa paperipinossa oli Paraisten piparkakkujen resepti.


Kyllä se nyt on uskottava että näinä päivinä minulla on lähelläni tonttuja jotka kuuntelevat jokaista sanaani ja vähän lukevat ajatuksianikin. Ja olen tonttujen mielestä tainnut olla kilttikin kun tuovat minulle kirjaskorpioneja ja piparkakkureseptejä tilauksesta.

En ole ihan varma mitä seuraavaksi pyytäisin kun näin mukavasti minua autetaan asioissa ja mietin että pitäisikö niille tontuille viedä ulos vaikka mahlalautanen tai jättää sängyn alle jotain syötävää kiitokseksi.

Vai joudutaanko tässä sitten kiitoksen kierteeseen kun tontut kiittelevät minua jostain (ehkä ovat nähneet kaikki ne lierot jotka olen pelastanut pyörätieltä tai kärpäset jotka olen onkinut vesilasista ja puhallellut siipensä kuiviksi) ja tämä auttavaisuus on kiitos siitä?

Ja sitten minä annan niille pullapitkoa kaapin taakse josta kokevat jäävänsä kiitollisuudenvelkaan ja kierre jatkuu...